sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Vanhemmuus

Lauantai-ilta. Lapsi nukahti sänkyynsä ja minä toviksi viereen. Herään ja hiippailen alakertaan, nyt on aika juoda lasi viiniä. Keskustelua vaimon kanssa tulevista remonteista ja muutenkin lähitulevaisuuden aikataulujen sopimista. Oho! Kello on jo puoli yksi, äkkiä nukkumaan, että saisi tarpeeksi lepoa. Onneksi kelloja käännetään, niin saa nukkua tunnin lisää.

Aamu. Lapsi on herännyt huoneessaan ja haettu nukkumaan äidin ja isän väliin. Siihen se nukahti heti, ah ihanaa. Ennen kuin nukahdan uudestaan alkaa tapahtua. Kuuluu kummia. Pruts! Pruuuts! Tuo ei tiedä hyvää. Samassa vaimon käsi jo tökkii olkapäätäni. Herää! Ripuli! Ripuli! Tulee jo läpi! Lapsi äkkiä syliin ja pimeässä kohti alakertaa. Tunnen märkää käsissäni, joopa joo, tätä tää on. Pääsen kylppäriin ja huomaan, että väärä hälyytys, täpötäyteen pissavaippaan oli pärähtänyt vain rupsuja. No niin, ihan hyvinhän tämä menee. Ja hei, kellokin on jo kohta seitsemän. Kaikki on ihan hyvin. Ei jumalauta, se on vasta kuusi. Kaikki on silti hyvin.

Sitä on vanhemmuus. Sitäkin. Aika kuluu vauhdilla, ja joskus tekisi mieli kääntää kelloja takaisin vauvavuosiin. Ei tarvitse. Odotamme kaksosia. Kaikki on hyvin.