Kävimme eilen illalla saksalaisen perheen luona syömässä, ja käsitykseni saksalaisista suvaitsevaisina ja konservatiivisina vahvistui entisestään. Mukavan asuinalueen viihtyisällä kadulla sijaitsee nelikerroksinen rivari, jossa asuu lääkäri ja opettaja lapsineen. Kohteliaita sanoja ja hyväntuulisia oikea-aikaisia hörähdyksiä, viinin ja juustojen välissä ymmärtäväistä keskustelua vaikeistakin maailman asioista. Mielipide tuli hyvin selväksi mutta ei liian tungettelevasti. Sitten kello olikin jo niin paljon, että kauniit ja hyvin käyttäytyvät lapset menivät kiltisti nukkumaan, danke ja bitte.
Opettelen sanomaan kauniita ja hyviä asioita, kehumaan siis. Jostain syystä se on vaikeaa, ei tuu vaan tehtyä. En osaa. Tämä hyve tuskin on asia, joka liitetään suomalaisiin muutenkaan usein, mutta koen olevani siinä erityisen kehittymätön. Onko syynä lapsuudessa koettu latistava ilmapiiri, missä kaikkea piti vähätellä, ilo oli syntiä ja kehut nolottivat, vai joku muu? Kotona ei latistettu vaan tuettiin omiin ratkaisuihin, mutta vaatimattomuus oli hyve koko ympäröivässä ulkomaailmassa. "Ei minulle tarvi, ei kiitos, meillä on omat lakanat, ettei olla vaivoiksi, ei tämä ole uusi eikä varsinkaan kallis." Nälissäni kieltäydyin jopa herkullisesta paahtoleivästä ja kaakaosta, jota kaverin äiti tarjosi välipalaksi. Pientä lasta vitutti, kun täysvehnäinen voita tippuva ja sopivasti paahtunut leipä liukui kaverin lautaselle. Koin, että kuului kieltäytyä, että näin kuului toimia, että kohta se kysyy uudestaan ja silloin voin myöntyä. Onneksi melko pian ahneus voitti, siirryin suoraviivaisempaan taktiikkaan ja pääsin itsekin mussuttamaan höttöä. Taktiikan muutos ei jäänyt kuitenkaan pysyväksi, ja joudun muistuttamaan itseäni siitä aika ajoin, jotta saan ravisteltua vuosikymmenten pinttyneet tavat. Niin tai näin, syytän osaamattomuudestani menneisyyttä ja nykyistä hallitusta, ongelmanratkaisusta kiitän kotikasvatustani.
Palkkatyöhöni kuuluu ihmisten kehuminen, vahvuuksien tunnistaminen ja tukeminen. Kehun joskus vähästä tai jopa turhasta, mutta vapaa-ajalle taito ei ole siirtynyt. Ei töitä kotiin - on siltä osin pitänyt.
Pilaan pienenkin kehun jatkamalla ja selittämällä liikaa. Viimeksi aloitin "sulla on kauniit isot silmät" ja jatkoin sitten "vähän kuin kirahvilla, tai valaalla". Ymmärtääkseni valailla on suuret silmät, joskaan ei suhteessa muuhun ruhoon. En kyllä tiedä niiden kauneudesta, mutta isot ne ovat. Ymmärtänet, miksi vastaus kehuuni oli laimea ja säälivä katse.
Seuraavan seitsemän kuukauden aikana aion myös opetella syömään oikein tai järkevästi. Oikeankokoiset annokset tuntuvat olevan suuri haaste ja buffet rakas vihollinen. Mässääminen, olut ja satunnainen savuttaminen ovat silti tervetulleita silloin tällöin. Elämästä nauttiminen ja itsekuri, siinäpä ne, mutta jälkimmäinen vasta matkan jälkeen.
Aika ankeaa ja arkista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti